Pienen täplikkään virka pelkkänä temppuponina oli toivon mukaan tulossa päätökseensä kun harjasin pientä ponia puhtaaksi ennen valjastusta. Ulotuin helposti harjaamaan ponin toisenkin puolen sen selän ylitse johon se oli tietenkin tottunut. Minullahan on kaksi pientä lasta jotka aina joskus ja jouluna touhuavat Jojon kanssa. Pilkukas poni oli heille täydellisellä korkeudella niin, että heidän piti oikeasti kiertää se poni ympäri, että saisivat harjattua sen molemmilta puolilta. Minä taas en jaksanut vaivautua. Ponipoika seisoi nätisti paikoillaan paitsi silloin kun harja osui juuri oikeaan spottiin. Sitten piti siirtyä niin ettei vahingossakaan eksynyt harja huonompaan kohtaan. Siksi Jojo olikin niin ihana myös tällaiselle pitkälle äijän köriläälle. Sitä sai aina rapsutella ja harjailla tuntikausia, se näytti selkeästi suosikki kohtansa ja joskus sai rapsut takaisinkin.
''Noniin Jojo, siitä on pieni hetki kun ollaan ajettu viimeksi, mutta hyvin se menee.'' Tokaisin ponille rohkaisevasti kun heitin kädessä olleen harjan takaisin harjapakkiin. Poni alkoi näyttämään viimein omalta suhteellisen valkoiselta itseltään. Mietein, että olisinko vielä letittänyt ponin harjaa, mutta totesin sen hieman turhaksi. ''Ei tässä söpöydestä saa pisteitä.'' Valjastus meni sellaisella kivalla figuurihevosmaisella asenteella kun se oli niin helppoa. Oli sen syynä sitten ponin koko tai rutiini, hällä väliä! Sitä tuli siis ajatelleeksi kaikenlaista solkia kiristäessä. Miksenköhän koskaan ostanut Jojolle sitä satulaa? Ponilla oli hyvä mieli enkä uskonut sen kummastelevan ratsastushommia sen enempää. Kenties sen rajun näköiset tarhaleikit saivat minut miettimään kahteen kertaan, että uskallanko laittaa oman lapseni tuonne ponin selkään. Pieniä, näppäriä junnujakin oli niin kamalan vaikea löytää. Ohjasajossakin se oli niin näppärä. ''Niin niin.. Mitäs sanot Jojo tämmöisestä diilistä? Ole oma ihana itsesi ja sitten kotimatkalla käydään etsimässä sulle se satula vihdoin ja viimein.'' Mumisin ponille edelleen puoliksi ajatuksissani. Poni pärskähti ja minä otin sen myönteisenä vastauksena. ''Noni, hyvä.'' Mutisin rapsuttaessani ponin pehmeää kaulaa. Sitten olikin enää vain se näytön paikka. Alexei otti ensimmäisiä askelia kohti monipuolista menopelin uraansa Kastehelmen tallilla järjestettävässä nuorten irothypytystilaisuudessa josta on nyt kuukausi aikaa. Oltiinhan Alexeita tutustutettu puomeihin ja kavaletteihin jo aiemminkin, mutta ei sitä sen suuremmin kuitenkaan koskaan oltu irtohypytetty. Totta puhuen jännitti ajatuksena, että miten se liikkuu siellä puomien seassa. Olihan se vähän raskaamman rakenteinenkin. Ajomatka Kastehelmeen ei ollut pitkä, puolisentoista tuntia ja ori möllötti trailerin kyydissä koko matkan ilman mitään ihmeellisempiä. Ei sen päässä oikein näyttänyt liikkuvan juuri mitään. Kunhan napsi välillä heinää heinäverkosta. Olisi se sitä enemmänkin voinut syödä, joten oli se varmaan hieman hermostunut loppujen lopuksi. Matkusti kuitenkin reippaasti ja se oli minulle kaikkein tärkein juttu, koska on tärkeää, että minun hevoset osaavat matkustaa rauhakseen myös yksin kun tarve sille tulee.
Kun ori pääsi ulos trailerista saavuttuamme päämääräämme heräsi se taas eloon. Selkeästi innostuneisuutta oli ilmassa ja Kastehelmen tallin asukkaat ja irtohypytykseen tulleet vieraat saivat sen kuulla. Ori hirnui koko keuhkojensa koon edestä, mutta naru ei missään vaiheessa mennyt kireäksi. Rapsutin orin kaulaa ja muistan sanoneeni sille, että ''hyvä poika, tuollallailla.'' Oli vähän hullunkurista ihastella kivan näköisiä tiloja ja edessä häämöttävää maneesia, kun on niin pitkään tyytynyt niin vähiin oloihin kotona. Ei se minua haitannut ja ainahan maneesin saa jostain vuokralle tunnuksi tai pariksi.. Kerääntyessämme maneesiin huomasin, että Alexei oli vanhimmasta päästä. Tilaisuudessa oli ainoastaan yksi toinen neljävuotias, loput olivat keskimäärin kahden tai kolmen vuoden ikäisiä. Päivän nopein tai taidokkain hyppääjä ei Alexei myöskään missään nimessä ollut. Se oli hidas ja raskaan oloinen hyppääjä verrattuna kevyisiin puoliverisiin, mutta suureksi yllätykseksi ei metrin esteetkään tuntuneet painavan jaloissa! Suositeltu korkeus suomenhevosille oli jotain 90cm ja 110cm väliltä ja olin ajatellut, että varmaan rakenteellisesti Alexei oli näitä lähimpänä, mutta turvallisuus (tai jännityksellisistä) syistä laitoin rajan nippa nappa metriin. Se mistä sain lisäksi olla ylpeä oli rohkea asenne esteisiin ja helppo käsiteltävyys koko tilaisuuden ajan - kaikista tilaisuuden varsoista ei voinut sanoa samaa! Ei sillä tietenkään, että kehuskelisin. "Varsin sympaattinen nallekarhunen, joka ei varmasti ollut se kaikkein nopein, mutta ylitti metriset esteet olemukseensa nähden kovin helpon näköisesti. Käyttäytyi rohkeasti ja itsevarmasti ja oli helppo ottaa aina kiinni kujan jälkeen ja taluttaa sinne takaisin." Saatiin vielä tilaisuuden pitäjältä kommentiksi. En usko, että ratana koskaan noustaan noin hulluihin korkeuksiin tämän kaverin kanssa, mutta ehkä toiveikkaasti ajatellen voidaan kuvitella joskus hyppäävämme 80cm ratoja. Katsellaan sitä joskus sitten hamassa tulevaisuudessa kun alkaa satula - ja ihminen selässä - olemaan tälle tuttuja juttuja kaikkien muiden hienouksien lisäksi. Kyllä tästä kiva hevonen vielä tulee. Jälleen kerran Casperin kävellessä pihaton ohitse hänen silmiinsä iskeytyi näky tarhassa yksin makoilevasta Jojosta. Kuumat kesähelteet olivat saaneet normaalisti hyvin energisen ponin torkkumaan keskikesän auringon alla. Ilma oli todentotta tuskainen ja miehen ei auttanut kuin pyyhkiä hikirakkuloita pois otsaltaan. Oki oli taas karannut. Se oli selvää. Se aina käyttäytyi huonommin kun isommat nelijalkaiset pääsivät laiduntamaan. Ne olivat usein poissa päiviä. Silloin tällöin Casper saattoi mennä hakemaan yhden tai kaksi päivän aikana ratsastaakseen, mutta näin kuumilla helteillä niiden oli parempi vain viettää laidunlomaa. Laitumet olivat hyvässä suojassa, sillä ympäröivän metsikön lehtien ja kuusenoksien välistä ei paljoakaan valoa karannut villiniitylle, jossa ruoho vihersi koreasti. Mutta se pirskatin aasi jaksoi helteistä huolimatta ottaa ja karata jälleen kerran. Casper oli tosissaan luullut, että oli jo keksinyt sen kaikki metkut ja oli itsevarmana ajatellut ettei se enää pääse karkuun. Hän oli ollut hyvin - siis hyvin - väärässä. Matalan muminan saattamana mies lähti suunnistamaan kohti tallia, jonka ovet olivat jätetty sepposen selälleen läpivetoa toivoen. Ei olisi yllätys jos pitkäkorvainen - ja pitkäkyntinen - aasin renttu olisi juossut heti ensimmäisenä rehuhuoneelle. Hän kyllä muisteli, että oli jättänyt rehuhuonen oven kiinni, mutta se ovi ei ollut ennenkään pidätellyt Okia. ''Hitto sen aasin kanssa'', mumisi mies astellessaan sisään talliin. Auringon valo juuri ja juuri karkasi ovesta sisään muun tallin ollessa harmahtavan - kutakuinkin silti kirkkaan - valon vallassa. Maiskautus pääsi miehen huulilta, sitten toinen, kolmas. Ei merkkiäkään aasista. Tässä kohtaa pieni huoli kalvoi miehen rinnassa. Se ei yleensä mennyt rehuhuonetta pidemmälle. Hän kerkesi miettimään jo, että oliko se aasi sittenkin pihatossa ja hän oli katsonut väärin. ''Ei, ei se siellä kyllä ollut'', mies mutisee jälleen itsekseen. Hän kävelee ripakin askelin tallista ulos ja vilkuilee ympärilleen. Sitten hän näkee mustan, ison koiran kokoisen hahmon kukkapenkin vierustalla. Okin suuret korvat nousivat juuri ja juuri kukkien yläpuolelle. Sen pää oli syvällä kukkapenkissä. ''Herran jumala Oki, senkin typerä aasi! Ei kukkapenkkiä!'', raikuu kesäpäivässä havumetsien keskellä.
|